Elän suomalaista unelmaa!

Tasan 15 vuotta sitten olin talsinut Suomessa yhden päivän. Neljävuotiaan silmin en tunnistanut eroa kotimaahani, Viroon. Olin vain uudessa paikassa – en huonommassa, enkä paremmassa. Vuosien saatossa käsitykseni muovaantui hiljalleen. Muutimme Suomeen, koska Viro ei juuri mahdollisuuksia tarjonnut 90-luvulla. Vaikka itsenäistyminen olikin hieno asia, kehitys vaatii paljon muutakin.

Suomi oli meille tilaisuuksien maa. Pärnussa ei töitä riittänyt, joten vanhempani päättivät käyttää presidentti Koiviston suoman tilaisuuden. Karjalassa asustaneen rikkaan sukumme riisto korvattiin tilaisuudella muuttaa takaisin.

Kun tulimme maahan, meillä oli mukana vain kaksi urheilukassillista vaatteita – ei muuta omaisuutta. Vanhempani olivat toiveikkaita mahdollisuuden suhteen. Isälläni oli valmiiksi työpaikka raksalta, mutta äitini joutui jäämään kotiin vahtimaan minua. Sen piti riittää aluksi. Olihan äitini kuitenkin saanut ekonomin koulutuksen Tarton yliopistosta. Ei kestäisi aikaakaan kun akateemisesti koulutettu ihminen saisi hyvän työpaikan, eihän.

Pari vuotta meni ohi nopeasti. Olimme muuttaneet monen käännöksen kautta Itä-Helsingin Vesalaan. Isäni puursi edelleen raksalla, äitini huonopalkkaisessa työssä ja minä esikoulussa. Jouduin viimein suomalaisten keskuuteen ja opettelin uutta kieltä. Ensimmäinen oppitunti meni pieleen, kun huomasin sopertavani saippuakuplista jotain ei-viroa toiselle samanlaiselle toverille. Suomalaisilta kavereiltani sitten opin suomea. Kunnes muutimme jälleen.

Ympäristö vaihtui hieman lupaavammaksi. Meidän kelpasi asua kaksiossa Pikku-Huopalahdessa. Samalla kun vanhempani junnasivat vanhassa tilanteessa, minä menin ala-asteen ensimmäiselle luokalle Meilahdessa. Koko kouluvuoteni meni uusia temppuja opetellessa. Urakan etappi päätyi huonoon todistukseen, mutta se anteeksi annettakoon. Olin oppinut kielen ja sopeutunut viimein.

Ala-asteen vuodet hurahtivat kuin siivillä. Viimeisenä vuotena olin jo saanut aikaan vakuuttavan keskiarvon. Päätin tuolloin jatkaa parempaan kouluun, jollaiseksi osoittautui Pohjois-Haagan yhteiskoulu. Ainakaan tunneilla ei ollut urheiluluokalla tylsää. Kaikki meni nappiin ensimmäisenä vuonna. Toisena sain pahemman luokan rasitusvamman kantapäihini, jolloin hylkäsin vaivihkaa todelliset urheilulliset tavoitteeni. Unelmat sirpaleena jatkoin elämääni ja paransin koulunkäyntiäni. Löysin uusia tavoitteita.

Jatkoin tietäni yläasteen jälkeen eliittilukioon, Munkkiniemen yhteiskouluun. Opiskelen siellä itse asiassa edelleen. Mutta valmistun keväällä.

Olen saanut Suomesta loistavan koulutuksen, mikä luo vision valoisasta tulevaisuudesta. Siitä jään ikuisesti kiitollisuuden velkaa.

Perheemme talouskin on nykyään taattu, sillä vanhempani ovat saaneet vuosien ahertamisen jälkeen hyvät työpaikat. Kirjoitan blogia Vantaan omakotitalostamme, jonka ostaminen oli arvokkaampi saavutus kuin olisin osannut toivoa. Ainakaan silloin kun olin talsinut Suomessa yhden päivän. 15 vuotta sitten.

Explore posts in the same categories: Fiilistely