Tahtoisin koskea, mutta se olisi liikaa

Yöelämä voi saada pään pyörälle. En tarkoita alkoholijuomien vaikutusta illan supertähtien luomisessa tai tanssilattialla höyryävää kiimaista lihamerta. Tarkoitan surrealistisia tilanteita, joita luulisi tapahtuvan vain Hollywood-elokuvissa, hittisarja Californicationissa (tai viattomassa Saksassa).

Omalle kohdalleni tavallista hämmentävämpi tilanne sattui, kun eksyin viime lauantaina vakioklubilleni Tallinnan yöhön. Seuraavaksi kuvailen kyseisen tapahtuman niin, että lukijat saisivat minusta mahdollisimman realistisen kuvan Viron kovimpana pelimiehenä ja ylipäänsä komeana adoniksena:

Heti nimilistan tsekkailun ja narikan jälkeen suuntasin tieni tuttuun tapaan lähimmälle baaritiskille. Tupa oli täynnä väkeä ja alkoholi virtasi humaltuneille ihmisille. Rauhallisesti jonottelin vuoroani samalla kun vieressäni istuskeli tylsistyneeltä vaikuttava neitokainen ja tämän huvittavan näköisesti tanssahteleva poikaystävä. Neito luuli mielitiettynsä osuneen minuun tanssin hurmassa, minkä takia hän vaati poikaystäväänsä pyytämään minulta anteeksi. Heitin Amerikan veljieni tyylillä räppikättelyn ilmoille, kerroin kaiken olevan kunnossa ja kyselin meininkiä. ”Täällä on siistiä”, tuntemattomaksi jäänyt jannu totesi ja katosi tanssilattian syövereihin.

Olin jo päässyt tiskille asti, mutta tilauksen tekeminen takkusi vieläkin.

- Kuinka kauat aiot oikein odotella, vieressäni patsasteleva, sillä hetkellä yksinäinen, neitokainen kysyi virnuillen.

- Näillä tisseillä? Niin kauan kuin kestää, vastasin.

- Totta, jäät selvästi alakynteen, tyttönen jatkoi kiusoittelevaa flirttiään ja viittoi kahdella sormella baarimikolle. Mikko ehti nyt paikalle alle viidessä sekunnissa, jolloin pääsin vihdoin tilaamaan.

Jutustelun jatkettua tyttö kävi huomattavan tuttavalliseksi jutuillaan, mikä sai huomioni todella kiinnittymään häneen. Korkeintaan minuutin small talkin jälkeen hän päätti jo haroa hiuksiani ja kehua:”Vitsit sä olet hyvännäköinen.”

Hälytyskellot alkoivat soida välittömästi.

- Säkin olet nätti, mutta en sano enempää. Sun poikaystäväs lyö mua muuten, annoin vastakehut naikkoselle ja suuntasin hyvästelyn jälkeen yksin tanssilattialle.

Ilta jatkui vähemmän hämmentävissä merkeissä tuttuja tyttöjä tansittamalla. Kotiin löysin klubituksen ja snägärin jälkeen puolikuudelta. Taas yksi onnistunut ilta oli takanapäin ja hymy suulla… ainakin krapulasta heräämiseen saakka.

Päänsäryltä ehtiessäni mietin varatun naisen käytöstä vielä illallakin. Ei ollut valitettavasti ensimmäinen kerta, kun kielletty omena oli tarjolla vituttumaisen herkullisessa tarjottimessa. Lukeeko otsassani: Jos oot varattu, käy kiinni kuin metsän eläin? Eihän vapaa ja ei-tuoreesta-erosta-tramatisoitunut nainen olisi yhtään kiva. Elämään tarvii kato haastetta!

(Jatkossa valitsen pelailun kohteeni silläkin kriteerillä, että vaarallinen poikaystävä on ehdoton PLUSSA)

Maagisen Tallinnan pyörteissä

Paljon on tapahtunu sitten edellisen blogahdukseni. Hehkuttamani elämänsuunnitelmat menivät todella nappiin: viime syksynä muutin Tallinnaan ja aloitin talousopintoni Tallinn University of Technologyssa. Ensimmäiseltä lukukaudelta tarttui reilusti opintopisteitä ja suhteellisen hyvä keskiarvo. Kevään suhteen on tavoitteet entistä korkeammalla.

Aika on lentänyt suorastaan siivillä viimeisen puolen vuoden ajan. Voisinpa väittää, ettei ole koskaan tapahtunut yhtä paljon yhtä lyhyessä ajanjaksossa – sekä hyvässä että pahassa. Pelaamisen ja kirjoittelemisen jäätyä taka-alalle on tullut keskityttyä huomattavan paljon itse elämään, punttitreeniin, chillailuun ja tietysti ah-niin-ihanaan yöelämään. Meno onkin välillä meinannut saada ex-vantaalaisen pään pyörälle. ”Ei meillä maalla tällaista ollut.”

Tallinnan vahvimmat puolet ovat ehdottomasti sen naisedustus ja yöelämä. Virolaiset naiset kun ovat äärettömän kauniita, ja Tallinnan yöelämässä riittää aina meininkiä tilanteeseen kuin tilanteeseen. Etenkin molemmat yhdistettynä päästään sfääreihin, joista on ollut vaikea palata Helsingin seduloihin. Ei sillä, ettei stadin kaduilta löydy menoa tai viehkeitä naikkosia. Tilanne on vain huomattavasti parempi (eli kuumempi) Tallinnan nurkilla.

Pakkoa sanoa, että elämä hymyilee. Kouluasiat ovat hyvällä mallilla ja muukin elämä rullailee mallikkaasti. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Yritän ylläpitää blogiani jatkossa hitusen paremmalla menestyksellä.

Viro kutsuu - opiskelemaan

Mihin vie pojan tie, kysyivät sukulaiset yo-juhlissa.  He halusivat vastaukseksi opiskelupaikan mutta annoin raksan loppuvuodeksi.

Suunnitelmat ovat kuitenkin muuttuneet jälleen.  Päätin nimittäin hakea Tallinnan teknilliseen yliopistoon lukemaan taloutta.  Mikä voiskaan olla sen parempaa kuin palata tuota pikaa koulunpenkille?  Joskus kysymykseni olisi ollut sarkastinen, mutta apparin hommat ovat avanneet silmäni (henkisesti, sillä eihän kukaan normaali mee seiskaan duniin)  kirjojen pänttäämiselle.

Nyt pitää vain laittaa paperit eteenpäin ja toivoa parasta.

Pysy pinnalla

Unohtakaa Lost - täältä tulee uutta putkeen. Kyse on tietysti tänään subbarilla alkaneesta scifisarjasta Surface.

Sarjan vetovoima piilee vedenpinnan alla, jossa sattuu ja tapahtuu. Meribiologin sukellusveneeseen ilmestyvät massiiviset hampaanjäljet 2000 metriä merenpinnan alapuolella, kun toisaalla sukeltaja jää turvanauhasta kiinni harppuuna-aseeseensa ja joutuu jättikokoisen neliraajaisen otuksen vetämänä syvyyksiin. Lisäksi pikkupojan merestä löytämä muna kuoriutuu kotiakvaariossa, hajottaa lasihäkin ja pötkii pakoon talon yläkerran kylpyhuoneeseen.

Mikä on tuo salaperäinen otus? Onko sama laji kaikkien sattumien takana? Näitä pohdintoja saa pyöritellä mielessään kokonaisen viikon - kiitti vaan.

Itse asiassa sain jo tahtomattani vastauksia netistä. Ironista kyllä, Surface ei pysynyt pinnalla Jenkeissä. Sarja on ilmeisesti lopetettu kesken ensimmäisen tuotantokauden. Voi paska!

Mitä mulle tapahtuu?

Epäjärjestelmällisesti poukkoilevat blogit jatkuvat entistä epätasaisempaan tahtiin. Kyllä, kesä on tullut ja koneella istuminen kiinnostaa yhä vähemmän. Sutataan nyt kuitenkin jotain.

Viime viikot ovat menneet hienosti. Terassikausi aukesi, naiset näyttävät paremmilta kuin koskaan, kukkia ja mehiläisiä… Kesällä innostuu ihan kummallisista asioista. Eikö Xbox 360:n pelaaminen olekaan elämän tarkoitus?

Kaupungilla liikuskelu on saanut vakuuttuneeksi - muutakin pelailtavaa riittää. Pitänee vain aloittaa kunnon yöelämä uudestaan. Eihän tämä peli muuten vetele!

Ei allergioita, kiitos

Kylläpä kevät on vuoden parasta aikaa, tuumaan itsekseni säiden parantuessa päivä päivältä. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja linnut laulavat. Mikä voisi mennä vikaan?

Kaiken vihreyden mukana jokainen vitun kasvi kukkii ja siittää siemenensä ilmaan. Samaan ilmaan, jota ihmiset joutuvat hengittämään. Näin allergiasta kärsivät saavat toden teolla kärsiä: nenä menee tukkoon, silmät kirvelevät ja olo on suoraan sanottuna paska.

Kun tuskailee edellä mainituista oireista, ei voi saada mitään aikaiseksi. Kaikki tuntuu niin hemmetin vaikealta. Vähän kuin olisi henkisesti lihonnut kolminkertaiseksi. Lääkkeisiin turvautuessa saa vähäisen helpotuksen lisäksi mukavasti sivuvaikutuksena hyvin uupuneen tunteen. Tässä olotilassa voisi kuvitella zombien vaeltavan peleissä; ei vaan lähde.

Jos kasveille voisi jollain tapaa kostaa, tekisin kaikkeni. Mutta tuskinpa puistonhoitajat olisivat kiitollisia, jos levittäisin rakkautta ala-asteen läheisille koivuille.

Elän suomalaista unelmaa!

Tasan 15 vuotta sitten olin talsinut Suomessa yhden päivän. Neljävuotiaan silmin en tunnistanut eroa kotimaahani, Viroon. Olin vain uudessa paikassa – en huonommassa, enkä paremmassa. Vuosien saatossa käsitykseni muovaantui hiljalleen. Muutimme Suomeen, koska Viro ei juuri mahdollisuuksia tarjonnut 90-luvulla. Vaikka itsenäistyminen olikin hieno asia, kehitys vaatii paljon muutakin.

Suomi oli meille tilaisuuksien maa. Pärnussa ei töitä riittänyt, joten vanhempani päättivät käyttää presidentti Koiviston suoman tilaisuuden. Karjalassa asustaneen rikkaan sukumme riisto korvattiin tilaisuudella muuttaa takaisin.

Kun tulimme maahan, meillä oli mukana vain kaksi urheilukassillista vaatteita – ei muuta omaisuutta. Vanhempani olivat toiveikkaita mahdollisuuden suhteen. Isälläni oli valmiiksi työpaikka raksalta, mutta äitini joutui jäämään kotiin vahtimaan minua. Sen piti riittää aluksi. Olihan äitini kuitenkin saanut ekonomin koulutuksen Tarton yliopistosta. Ei kestäisi aikaakaan kun akateemisesti koulutettu ihminen saisi hyvän työpaikan, eihän.

Pari vuotta meni ohi nopeasti. Olimme muuttaneet monen käännöksen kautta Itä-Helsingin Vesalaan. Isäni puursi edelleen raksalla, äitini huonopalkkaisessa työssä ja minä esikoulussa. Jouduin viimein suomalaisten keskuuteen ja opettelin uutta kieltä. Ensimmäinen oppitunti meni pieleen, kun huomasin sopertavani saippuakuplista jotain ei-viroa toiselle samanlaiselle toverille. Suomalaisilta kavereiltani sitten opin suomea. Kunnes muutimme jälleen.

Ympäristö vaihtui hieman lupaavammaksi. Meidän kelpasi asua kaksiossa Pikku-Huopalahdessa. Samalla kun vanhempani junnasivat vanhassa tilanteessa, minä menin ala-asteen ensimmäiselle luokalle Meilahdessa. Koko kouluvuoteni meni uusia temppuja opetellessa. Urakan etappi päätyi huonoon todistukseen, mutta se anteeksi annettakoon. Olin oppinut kielen ja sopeutunut viimein.

Ala-asteen vuodet hurahtivat kuin siivillä. Viimeisenä vuotena olin jo saanut aikaan vakuuttavan keskiarvon. Päätin tuolloin jatkaa parempaan kouluun, jollaiseksi osoittautui Pohjois-Haagan yhteiskoulu. Ainakaan tunneilla ei ollut urheiluluokalla tylsää. Kaikki meni nappiin ensimmäisenä vuonna. Toisena sain pahemman luokan rasitusvamman kantapäihini, jolloin hylkäsin vaivihkaa todelliset urheilulliset tavoitteeni. Unelmat sirpaleena jatkoin elämääni ja paransin koulunkäyntiäni. Löysin uusia tavoitteita.

Jatkoin tietäni yläasteen jälkeen eliittilukioon, Munkkiniemen yhteiskouluun. Opiskelen siellä itse asiassa edelleen. Mutta valmistun keväällä.

Olen saanut Suomesta loistavan koulutuksen, mikä luo vision valoisasta tulevaisuudesta. Siitä jään ikuisesti kiitollisuuden velkaa.

Perheemme talouskin on nykyään taattu, sillä vanhempani ovat saaneet vuosien ahertamisen jälkeen hyvät työpaikat. Kirjoitan blogia Vantaan omakotitalostamme, jonka ostaminen oli arvokkaampi saavutus kuin olisin osannut toivoa. Ainakaan silloin kun olin talsinut Suomessa yhden päivän. 15 vuotta sitten.

Playstation 3 tuli Suomeen tyylillä

Sony toi viimein tuoreimman pelikoneensa myös vanhalle mantereelle, minkä kunniaksi Nordisk Film piti kunnon kekkerit päivää ennen odotettua hetkeä. Presidentti Clubissa järjestetty tilaisuus oli tunnelmaltaan hieman erikoinen, mutta siihenkin tottui illan hämärtyessä.

Aluksi muutaman sadan ihmisen jono ohjattiin Clubin ulkopuolelta auditorioon. Jännittynyt yleisö sai nauttia valkokankaalta huvittavan mainospuheen jälkeen uuden Pleikkarin antimia. Erikoisuutena liikkuvaa kuvaa maustettiin häikäisevällä valoshow’lla ja jotenkuten synkkaavalla pyrotekniikalla. Pelikuvan lisäksi nähtiin televisiossakin pätkissä esitetty mainos kokonaisuudessaan. Kummastuksekseni kampanjan idea vain jäi vähän epäselväksi, mutta elämä on laiffii.

Parinkymmenen minuutin esityksen jälkeen matka jatkui auditoriosta yökerhon puolelle. Tyylikäs paikka oli koristeltu mukavasti kymmenillä Pleikkareilla ja sopivalla rekvisiitalla. Lisäksi vieraiden kylläisyydestä huolehdittiin mallikkaasti: monipuoliselta noutopöydältä saattoi edetä tankkaamaan ilmaiselle kaljahanalle. Edes etukäteen jaettuja Playstation-dollareita ei tarvittu koko tilaisuudessa.

Kun ensimmäiset santsaukset saatiin tehtyä, asetuimme KonsoliFINin ylläpidon kesken pöytään istuskelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. Suuren osan joukkiosta tapasin ensimmäistä kertaa, joten oli hauskaa tavata kasvoja nimimerkkien takaa. Kirsikkana kakun päällä totesin uudet tuttavuudet todella mukaviksi ja hienoiksi tyypeiksi.

Illan edetessä tuli hinku käydä kiertelemässä paikkoja vähän tarkemmin. Alakerran katsastuksen jälkeen piti suunnata kerros ylemmäksi. Omaksi yllätykseksi paikalta löytyi kolmisen tatuoijaa, jotka ilmeisesti heilauttivat talttaansa ilmaisena palveluksena. Sen enempää mustetaiteiluun huomiota kiinnittämättä oli pakko nähdä alue, jossa ei saanut kuvata. Muutaman minuutin jonotuksen jälkeen edessä oli lasiseinä, jonka takana harrastettiin jotain Sims-simulointia.

Kaiken kaikkiaan juhlat olivat mahtavat, mistä suurimmat kiitokset kuuluvat luonnollisesti Nordisk Filmille. Nyt myös Playstation 3 on julkaistu tyylillä, joten konsolisodan voi julistaa alkaneeksi. Jää kaikkien nähtäväksi, kuka vetää pisimmän korren.

Himoksen himokkaat karkelot

Koko mitättömän talven olen halunnut kovasti päästä lumilautailemaan, sillä tämä kausi on mennyt kuin selibaatissa rakkaasta harrastuksestani. Talvilomalla  tuli viimein sopiva tilaisuus avata oma kausi, kun matkustimme tuttujen kera Himoksen rinteille.

Torstaina aloitettu viikonloppu meni ratkiriemukkaissa merkeissä lumilautaillen. Lapsuudenystävän ja tämän naikkosen seurassa kelpasi hinkata hyppyreitä ja reilejä, joista tuli enemmän kuin tuttuja päivien saatossa. Seurueen nuorten päiväohjelmaan kuului enimmäkseen lautailua ja vähemmän ruokailua sekä saunomista. Laudalla laskeminen tuotti kuitenkin pienoisia ongelmia kauniille kauniimman sukupolven edustajalle, joka heitti lauantaina pyyhkeen kehään.

Lauantai oli muutenkin merkillinen päivä. Aikaisen herätyksen saattelemana olimme rinteessä avaushetkinä, joista jatkoimme illan hämärään saakka, kunhan pidimme välillä pienen ruokatauon. Lähes työpäivän pituisen laskettelusession jälkeen oli aika suunnata mökkiin. Vaihdoin nopesti kuteet ja korkkasin tölkin Tarton ylpeyttä, A. Le Coqia. Ensimmäinen meni melkein kertahuikalla pohjaan, kun kaveri hyökkäsi jo huoneestaan jääkaapille. Kohteliaana suostuin myös toiseen tölkkiin. Noin 20 minuutin levähdys- ja tankkaustauon jälkeen oli aika jatkaa päivän ohjelmaa.

Nitron vahvistamana suostuin lähtemään hiihtolenkille tennispelaajakaverini kanssa. Ensimmäisellä neljän kilometrin kierroksella pidin vauhtia yllä mukavaan tahtiin, mikä paukutti kierrosajan alle 20 minuuttiin. Mäkisen taipaleen alkupuoliskon jälkeen tenniskenttien hirmu ihmetteli ääneen, miten pysyikään tahdissa mukana ja toivoi hiljaisempaa vauhtia tulevalle koitokselle. Otin pyynnön kohteliaisuutena urheilijalta, joka on keskittynyt jo vuoden pelkästään lajiinsa treenaamalla kaksi kertaa päivässä.

Seuraava kierros meni ihan mukavasti ennen kuin piti ottaa loppumetrien puristus. Jalat olivat jo väsymyksestä pehmeät ja kaljanhaju pyöri suussa. Silti rasitusta en huomannut mitenkään ennen kuin viimeisen nousun jälkeen oli lasku edessä: kaaduin ihan syyttä kaksi kertaa lyhyen matkan aikana, eikä sitä joutunut edes talsimaan ylämäkeen.

Tehokkaan kahdeksan kilometrin lenkin jälkeen sauna ja ruoka kelpasivat. Ennen nukkumaanmenoa yritin katsella telkkaria, mutta urheilemisesta palautuminen vei voiton. En muista mitään katsomastani.

Viimeisenä päivänä pakkasin kamat kuosiin, minkä jälkeen suuntasin mäkeen toisin kuin seurueen murtomaavetimissä viihtynyt sampras. Kolmetuntinen sessio riitti hyvin pitkän Himoksella vietetyn viikonlopun päätteeksi.

Matkasta jäi todella hyvä maku joka suhteessa. Kaikki meni oikeastaan paremmin kuin osasin odottaakaan, joten aloimme jo suunnittella keväälle seuraavaa matkaa. Ehkäpä ensi kerralla suuntaamme Åreen tai Alpeille, aika näyttää.

Himopelurille suotiin vain lyhyt suhde kaunokaisen kanssa

Nörtin pahin pelko toteutui kreivin aikaan: Xbox 360 –konsolini vilkutti punaista värishow’ta krapulaisena lauantaiaamuna.

Vauhdikkaan iltaman jälkeen halusin selvittää pahaa oloani pelaamalla rennosti noin puoli päivää. Gears of War –sessiot jäivät kuitenkin pahasti kesken, kun konsoli päätti ensin yskäistä pari kertaa kunnolla ja lopulta vetää oikein veret ilmoille. Käynnistämällä saa vain huoneen hohtamaan bordellilta, eikä telkkariin tule suloista dashboardia näkyville.

Tänään koitin soitella sitten Xbox-tukeen, jonka linjoilla pääsin puhumaan ihmisen kanssa liian monen automaattiviestin jälkeen. Harmikseni en ollut rekisteröinyt konsoliani etukäteen ja satuin soittamaan ravintolasta, jonne en ollut Xboxia raahannut. Illempana soittelin uudestaan, minkä ansiosta pääsin antamaan päivällä kertomani lorun vastaajaan.

Tästäkö se kaikkien pelkäämä huoltorumba alkaa, jos sitä edes saadaan alkuun? Jään pelokkaana ja toiveikkaana odottelemaan.