Äiti on paras!

„Moi, me lähetään purjehdusklubille istuskelemaan.  Tuutko mukaan“, eno uteli puhelimessa.  Ja taas mentiin.  Mitä suotta välittämään nuhasta, kurkkukivuista tai hieman kuumeisesta olosta.  Jos kutsu tulee, pitää aina lähteä mukaan.

Istuskelimme parin kaljan verran rennossa raflassa, jonka oli täyttänyt enimmäkseen ulkomainen purjehduspoppoo.   Laineiden valtiaat vaikuttivat toden totta hauskalta porukalta, mutta meidän matka jatkui erään yökerhon avausbileisiin.

Vain Virossa, tuumailin sisään astuessa.  Pääsylippua vastaan tarjottiin juomalipukkeita, jotka vetivät illan tilin saman tien plussan puolelle.  Kelpasihan sitä juomiskella mojitoja sekä virtasia alle eurolla kipale.  Eikä paikan anti muutenkaan ollut yhtään huono: kolme erittäin kaunista naisviulistia soittivat minimaalisissa hepenissä sulosointuja tanssimusiikin tahtiin ja lisäksi lindalampeniuksien tauoilla lavalla pyöri viiden viehättävän tytön tanssishow.  Kaiken kruunasi paikan yleinen naiskauneus, josta valtaosa edusti äitejä, joiden kanssa voisi tehdä muutakin kuin käydä bingossa.

Jonkin aikaa yökerhossa viihtyneenä patsastelin tapani mukaan tanssilattian laidalla juoma kädessä seuraamassa tilannetta.

„Moi, mä oon Anu“, olemuksellaan huomattavan paljon seksikästä sihteeriä muistuttava naikkonen lähestyi minua.

-„Moro vaan!“

„Kuinka vanha sä oot?“

–„21“

„Aijaa, no mä oon sitten sua reilu 10 vuotta vanhempi.  Mutta kuka niitä vuosia laskee.“

-„Niinpä“

„Missä sun tyttöystävä on?“

-„Öö..  se on tuolla jossain.  Tulee varmaan myöhemmin.“

„Ei kai sitä haittaa että nojaan suhun näin“, naikkonen uteli painautuessaan kainaloani vasten.

-„Eipä tietenkään“, vastasin melkein automaattisesti.

Erittäin hauskan illan jälkeen oli aika lähteä kotimatkalle enon kanssa kaksistaan.  Lyhyehkön taksimatkan ja vielä pienen maailmanparantelun jälkeen kumpikin siirtyi nukkumaan, vaikka virtaa olisi kieltämättä riittänyt.  Klubilla nautiskeltu virtanen meinaa piti hereillä yhteen asti päivällä.  Vasta sitten sai nauttia pari tuntia unta ihan rauhassa.  Huonoista yöunista huolimatta tuota iltaa kelpaa muistella hymyillen.  Pärnu ei petä koskaan!

P.S. Pyydän anteeksi hidasta julkaisutahtia.

Miehetkö muka sikoja?

Heippa kaverit, hakekaa nyt nopeasti popparit mikrosta ja limu pakastimen perukoilta!  On nimittäin tullut aika laittaa virolaiset kaunottaret ruotuun.  Kyllä, pitkäsaariset etelänaapurinne ovat silmissäni lähes virheettömiä yksilöitä, mutta nyt löytyy minultakin tilitettävää.

Olin eilen erään kahvilan avajaisissa, joissa ilmaisen ruoka- ja viinatarjoilun lisäksi oli järjestetty vieraille myös pieni show.  Ensimmäisen ohjelmanumeron vetivätkin kolme kaunista tanssityttöä, joiden repertuaaria esitettiin Beyoncen ynnä muun popin tahdissa.  En voinut itse kuin ihastella energistä meininkiä, joka tarttui yleisöön asti – ainakin suurimpaan osaan.

- Hyi, kato ton keskimmäisen sääriä.  Ne on ihan hirveen paksut, alallaan menestynyt, keski-ikäinen nainen tuomaroi yhtä tanssijoista.

- Joo, niinpä onki, toinen myötäili ja muut erittäin tärkeät seurapiirinaiset nyökyttelivät perässä.

Samankaltaisia kommentteja seurasi toisen perään koko esityksen ajan, minkä jälkeen tuli pakottava tarve vaihtaa paikkaa.  Eihän tuollaista skeidaa jaksa kukaan kuunnella.  Vielä naisten suusta!

Jos yksikään mies olisi kritisoinut samalla tavalla esityksen viehkeitä tyttöjä, olisi tämä leimattu sovinistisiaksi, joka sietäisi päiviltään päästää.  Vaan naisille tämä kaikki oli sallittua.

Olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota, miten kriittisiä virolaiset naiset ovat toisilleen.  Kun joku laittaa itsestään uuden kuvan nettiin, ensimmäisenä tulevat esille ”rumat rusketusraidat” tai ”typerä virnistys”.  Vasta viimeisenä saatetaan löytää jotain kehuttavaa.  Ja sama pätee kaikkeen muuhun – epäkohdat täytyy aina löytää ensimmäisenä.

En odota ihmisten näkevän silmissään vain sateenkaaria ja kukkasia, mutta vihaan yli kaiken yltiöpäistä negatiivisuutta.  Se ei anna kenellekkään mitään, vaan päinvastoin ottaa pois.  Negatiivisuus kun useimmiten sitoo ympärilleen lisää negatiivisuutta.

Ei siis ole ihmekään, että virolaiset naiset kokevat suunnatonta painetta ulkonäkönsä ja kaiken muun suhteen.  Vaan soisi sitä vanhempien naisten tietysti katsoa peiliinkin, ennen kuin petaavat odotukset nuorille teinitytöille.  Miehet harvemmin ovat yhtä kriittisiä kuin te, saatanan seurapiiritantat!

Tahtoisin koskea, mutta se olisi liikaa

Yöelämä voi saada pään pyörälle. En tarkoita alkoholijuomien vaikutusta illan supertähtien luomisessa tai tanssilattialla höyryävää kiimaista lihamerta. Tarkoitan surrealistisia tilanteita, joita luulisi tapahtuvan vain Hollywood-elokuvissa, hittisarja Californicationissa (tai viattomassa Saksassa).

Omalle kohdalleni tavallista hämmentävämpi tilanne sattui, kun eksyin viime lauantaina vakioklubilleni Tallinnan yöhön. Seuraavaksi kuvailen kyseisen tapahtuman niin, että lukijat saisivat minusta mahdollisimman realistisen kuvan Viron kovimpana pelimiehenä ja ylipäänsä komeana adoniksena:

Heti nimilistan tsekkailun ja narikan jälkeen suuntasin tieni tuttuun tapaan lähimmälle baaritiskille. Tupa oli täynnä väkeä ja alkoholi virtasi humaltuneille ihmisille. Rauhallisesti jonottelin vuoroani samalla kun vieressäni istuskeli tylsistyneeltä vaikuttava neitokainen ja tämän huvittavan näköisesti tanssahteleva poikaystävä. Neito luuli mielitiettynsä osuneen minuun tanssin hurmassa, minkä takia hän vaati poikaystäväänsä pyytämään minulta anteeksi. Heitin Amerikan veljieni tyylillä räppikättelyn ilmoille, kerroin kaiken olevan kunnossa ja kyselin meininkiä. ”Täällä on siistiä”, tuntemattomaksi jäänyt jannu totesi ja katosi tanssilattian syövereihin.

Olin jo päässyt tiskille asti, mutta tilauksen tekeminen takkusi vieläkin.

- Kuinka kauat aiot oikein odotella, vieressäni patsasteleva, sillä hetkellä yksinäinen, neitokainen kysyi virnuillen.

- Näillä tisseillä? Niin kauan kuin kestää, vastasin.

- Totta, jäät selvästi alakynteen, tyttönen jatkoi kiusoittelevaa flirttiään ja viittoi kahdella sormella baarimikolle. Mikko ehti nyt paikalle alle viidessä sekunnissa, jolloin pääsin vihdoin tilaamaan.

Jutustelun jatkettua tyttö kävi huomattavan tuttavalliseksi jutuillaan, mikä sai huomioni todella kiinnittymään häneen. Korkeintaan minuutin small talkin jälkeen hän päätti jo haroa hiuksiani ja kehua:”Vitsit sä olet hyvännäköinen.”

Hälytyskellot alkoivat soida välittömästi.

- Säkin olet nätti, mutta en sano enempää. Sun poikaystäväs lyö mua muuten, annoin vastakehut naikkoselle ja suuntasin hyvästelyn jälkeen yksin tanssilattialle.

Ilta jatkui vähemmän hämmentävissä merkeissä tuttuja tyttöjä tansittamalla. Kotiin löysin klubituksen ja snägärin jälkeen puolikuudelta. Taas yksi onnistunut ilta oli takanapäin ja hymy suulla… ainakin krapulasta heräämiseen saakka.

Päänsäryltä ehtiessäni mietin varatun naisen käytöstä vielä illallakin. Ei ollut valitettavasti ensimmäinen kerta, kun kielletty omena oli tarjolla vituttumaisen herkullisessa tarjottimessa. Lukeeko otsassani: Jos oot varattu, käy kiinni kuin metsän eläin? Eihän vapaa ja ei-tuoreesta-erosta-tramatisoitunut nainen olisi yhtään kiva. Elämään tarvii kato haastetta!

(Jatkossa valitsen pelailun kohteeni silläkin kriteerillä, että vaarallinen poikaystävä on ehdoton PLUSSA)

Maagisen Tallinnan pyörteissä

Paljon on tapahtunu sitten edellisen blogahdukseni. Hehkuttamani elämänsuunnitelmat menivät todella nappiin: viime syksynä muutin Tallinnaan ja aloitin talousopintoni Tallinn University of Technologyssa. Ensimmäiseltä lukukaudelta tarttui reilusti opintopisteitä ja suhteellisen hyvä keskiarvo. Kevään suhteen on tavoitteet entistä korkeammalla.

Aika on lentänyt suorastaan siivillä viimeisen puolen vuoden ajan. Voisinpa väittää, ettei ole koskaan tapahtunut yhtä paljon yhtä lyhyessä ajanjaksossa – sekä hyvässä että pahassa. Pelaamisen ja kirjoittelemisen jäätyä taka-alalle on tullut keskityttyä huomattavan paljon itse elämään, punttitreeniin, chillailuun ja tietysti ah-niin-ihanaan yöelämään. Meno onkin välillä meinannut saada ex-vantaalaisen pään pyörälle. ”Ei meillä maalla tällaista ollut.”

Tallinnan vahvimmat puolet ovat ehdottomasti sen naisedustus ja yöelämä. Virolaiset naiset kun ovat äärettömän kauniita, ja Tallinnan yöelämässä riittää aina meininkiä tilanteeseen kuin tilanteeseen. Etenkin molemmat yhdistettynä päästään sfääreihin, joista on ollut vaikea palata Helsingin seduloihin. Ei sillä, ettei stadin kaduilta löydy menoa tai viehkeitä naikkosia. Tilanne on vain huomattavasti parempi (eli kuumempi) Tallinnan nurkilla.

Pakkoa sanoa, että elämä hymyilee. Kouluasiat ovat hyvällä mallilla ja muukin elämä rullailee mallikkaasti. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Yritän ylläpitää blogiani jatkossa hitusen paremmalla menestyksellä.

Viro kutsuu – opiskelemaan

Mihin vie pojan tie, kysyivät sukulaiset yo-juhlissa.  He halusivat vastaukseksi opiskelupaikan mutta annoin raksan loppuvuodeksi.

Suunnitelmat ovat kuitenkin muuttuneet jälleen.  Päätin nimittäin hakea Tallinnan teknilliseen yliopistoon lukemaan taloutta.  Mikä voiskaan olla sen parempaa kuin palata tuota pikaa koulunpenkille?  Joskus kysymykseni olisi ollut sarkastinen, mutta apparin hommat ovat avanneet silmäni (henkisesti, sillä eihän kukaan normaali mee seiskaan duniin)  kirjojen pänttäämiselle.

Nyt pitää vain laittaa paperit eteenpäin ja toivoa parasta.

Pysy pinnalla

Unohtakaa Lost – täältä tulee uutta putkeen. Kyse on tietysti tänään subbarilla alkaneesta scifisarjasta Surface.

Sarjan vetovoima piilee vedenpinnan alla, jossa sattuu ja tapahtuu. Meribiologin sukellusveneeseen ilmestyvät massiiviset hampaanjäljet 2000 metriä merenpinnan alapuolella, kun toisaalla sukeltaja jää turvanauhasta kiinni harppuuna-aseeseensa ja joutuu jättikokoisen neliraajaisen otuksen vetämänä syvyyksiin. Lisäksi pikkupojan merestä löytämä muna kuoriutuu kotiakvaariossa, hajottaa lasihäkin ja pötkii pakoon talon yläkerran kylpyhuoneeseen.

Mikä on tuo salaperäinen otus? Onko sama laji kaikkien sattumien takana? Näitä pohdintoja saa pyöritellä mielessään kokonaisen viikon – kiitti vaan.

Itse asiassa sain jo tahtomattani vastauksia netistä. Ironista kyllä, Surface ei pysynyt pinnalla Jenkeissä. Sarja on ilmeisesti lopetettu kesken ensimmäisen tuotantokauden. Voi paska!

Mitä mulle tapahtuu?

Epäjärjestelmällisesti poukkoilevat blogit jatkuvat entistä epätasaisempaan tahtiin. Kyllä, kesä on tullut ja koneella istuminen kiinnostaa yhä vähemmän. Sutataan nyt kuitenkin jotain.

Viime viikot ovat menneet hienosti. Terassikausi aukesi, naiset näyttävät paremmilta kuin koskaan, kukkia ja mehiläisiä… Kesällä innostuu ihan kummallisista asioista. Eikö Xbox 360:n pelaaminen olekaan elämän tarkoitus?

Kaupungilla liikuskelu on saanut vakuuttuneeksi – muutakin pelailtavaa riittää. Pitänee vain aloittaa kunnon yöelämä uudestaan. Eihän tämä peli muuten vetele!

Ei allergioita, kiitos

Kylläpä kevät on vuoden parasta aikaa, tuumaan itsekseni säiden parantuessa päivä päivältä. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja linnut laulavat. Mikä voisi mennä vikaan?

Kaiken vihreyden mukana jokainen vitun kasvi kukkii ja siittää siemenensä ilmaan. Samaan ilmaan, jota ihmiset joutuvat hengittämään. Näin allergiasta kärsivät saavat toden teolla kärsiä: nenä menee tukkoon, silmät kirvelevät ja olo on suoraan sanottuna paska.

Kun tuskailee edellä mainituista oireista, ei voi saada mitään aikaiseksi. Kaikki tuntuu niin hemmetin vaikealta. Vähän kuin olisi henkisesti lihonnut kolminkertaiseksi. Lääkkeisiin turvautuessa saa vähäisen helpotuksen lisäksi mukavasti sivuvaikutuksena hyvin uupuneen tunteen. Tässä olotilassa voisi kuvitella zombien vaeltavan peleissä; ei vaan lähde.

Jos kasveille voisi jollain tapaa kostaa, tekisin kaikkeni. Mutta tuskinpa puistonhoitajat olisivat kiitollisia, jos levittäisin rakkautta ala-asteen läheisille koivuille.

Elän suomalaista unelmaa!

Tasan 15 vuotta sitten olin talsinut Suomessa yhden päivän. Neljävuotiaan silmin en tunnistanut eroa kotimaahani, Viroon. Olin vain uudessa paikassa – en huonommassa, enkä paremmassa. Vuosien saatossa käsitykseni muovaantui hiljalleen. Muutimme Suomeen, koska Viro ei juuri mahdollisuuksia tarjonnut 90-luvulla. Vaikka itsenäistyminen olikin hieno asia, kehitys vaatii paljon muutakin.

Suomi oli meille tilaisuuksien maa. Pärnussa ei töitä riittänyt, joten vanhempani päättivät käyttää presidentti Koiviston suoman tilaisuuden. Karjalassa asustaneen rikkaan sukumme riisto korvattiin tilaisuudella muuttaa takaisin.

Kun tulimme maahan, meillä oli mukana vain kaksi urheilukassillista vaatteita – ei muuta omaisuutta. Vanhempani olivat toiveikkaita mahdollisuuden suhteen. Isälläni oli valmiiksi työpaikka raksalta, mutta äitini joutui jäämään kotiin vahtimaan minua. Sen piti riittää aluksi. Olihan äitini kuitenkin saanut ekonomin koulutuksen Tarton yliopistosta. Ei kestäisi aikaakaan kun akateemisesti koulutettu ihminen saisi hyvän työpaikan, eihän.

Pari vuotta meni ohi nopeasti. Olimme muuttaneet monen käännöksen kautta Itä-Helsingin Vesalaan. Isäni puursi edelleen raksalla, äitini huonopalkkaisessa työssä ja minä esikoulussa. Jouduin viimein suomalaisten keskuuteen ja opettelin uutta kieltä. Ensimmäinen oppitunti meni pieleen, kun huomasin sopertavani saippuakuplista jotain ei-viroa toiselle samanlaiselle toverille. Suomalaisilta kavereiltani sitten opin suomea. Kunnes muutimme jälleen.

Ympäristö vaihtui hieman lupaavammaksi. Meidän kelpasi asua kaksiossa Pikku-Huopalahdessa. Samalla kun vanhempani junnasivat vanhassa tilanteessa, minä menin ala-asteen ensimmäiselle luokalle Meilahdessa. Koko kouluvuoteni meni uusia temppuja opetellessa. Urakan etappi päätyi huonoon todistukseen, mutta se anteeksi annettakoon. Olin oppinut kielen ja sopeutunut viimein.

Ala-asteen vuodet hurahtivat kuin siivillä. Viimeisenä vuotena olin jo saanut aikaan vakuuttavan keskiarvon. Päätin tuolloin jatkaa parempaan kouluun, jollaiseksi osoittautui Pohjois-Haagan yhteiskoulu. Ainakaan tunneilla ei ollut urheiluluokalla tylsää. Kaikki meni nappiin ensimmäisenä vuonna. Toisena sain pahemman luokan rasitusvamman kantapäihini, jolloin hylkäsin vaivihkaa todelliset urheilulliset tavoitteeni. Unelmat sirpaleena jatkoin elämääni ja paransin koulunkäyntiäni. Löysin uusia tavoitteita.

Jatkoin tietäni yläasteen jälkeen eliittilukioon, Munkkiniemen yhteiskouluun. Opiskelen siellä itse asiassa edelleen. Mutta valmistun keväällä.

Olen saanut Suomesta loistavan koulutuksen, mikä luo vision valoisasta tulevaisuudesta. Siitä jään ikuisesti kiitollisuuden velkaa.

Perheemme talouskin on nykyään taattu, sillä vanhempani ovat saaneet vuosien ahertamisen jälkeen hyvät työpaikat. Kirjoitan blogia Vantaan omakotitalostamme, jonka ostaminen oli arvokkaampi saavutus kuin olisin osannut toivoa. Ainakaan silloin kun olin talsinut Suomessa yhden päivän. 15 vuotta sitten.

Playstation 3 tuli Suomeen tyylillä

Sony toi viimein tuoreimman pelikoneensa myös vanhalle mantereelle, minkä kunniaksi Nordisk Film piti kunnon kekkerit päivää ennen odotettua hetkeä. Presidentti Clubissa järjestetty tilaisuus oli tunnelmaltaan hieman erikoinen, mutta siihenkin tottui illan hämärtyessä.

Aluksi muutaman sadan ihmisen jono ohjattiin Clubin ulkopuolelta auditorioon. Jännittynyt yleisö sai nauttia valkokankaalta huvittavan mainospuheen jälkeen uuden Pleikkarin antimia. Erikoisuutena liikkuvaa kuvaa maustettiin häikäisevällä valoshow’lla ja jotenkuten synkkaavalla pyrotekniikalla. Pelikuvan lisäksi nähtiin televisiossakin pätkissä esitetty mainos kokonaisuudessaan. Kummastuksekseni kampanjan idea vain jäi vähän epäselväksi, mutta elämä on laiffii.

Parinkymmenen minuutin esityksen jälkeen matka jatkui auditoriosta yökerhon puolelle. Tyylikäs paikka oli koristeltu mukavasti kymmenillä Pleikkareilla ja sopivalla rekvisiitalla. Lisäksi vieraiden kylläisyydestä huolehdittiin mallikkaasti: monipuoliselta noutopöydältä saattoi edetä tankkaamaan ilmaiselle kaljahanalle. Edes etukäteen jaettuja Playstation-dollareita ei tarvittu koko tilaisuudessa.

Kun ensimmäiset santsaukset saatiin tehtyä, asetuimme KonsoliFINin ylläpidon kesken pöytään istuskelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. Suuren osan joukkiosta tapasin ensimmäistä kertaa, joten oli hauskaa tavata kasvoja nimimerkkien takaa. Kirsikkana kakun päällä totesin uudet tuttavuudet todella mukaviksi ja hienoiksi tyypeiksi.

Illan edetessä tuli hinku käydä kiertelemässä paikkoja vähän tarkemmin. Alakerran katsastuksen jälkeen piti suunnata kerros ylemmäksi. Omaksi yllätykseksi paikalta löytyi kolmisen tatuoijaa, jotka ilmeisesti heilauttivat talttaansa ilmaisena palveluksena. Sen enempää mustetaiteiluun huomiota kiinnittämättä oli pakko nähdä alue, jossa ei saanut kuvata. Muutaman minuutin jonotuksen jälkeen edessä oli lasiseinä, jonka takana harrastettiin jotain Sims-simulointia.

Kaiken kaikkiaan juhlat olivat mahtavat, mistä suurimmat kiitokset kuuluvat luonnollisesti Nordisk Filmille. Nyt myös Playstation 3 on julkaistu tyylillä, joten konsolisodan voi julistaa alkaneeksi. Jää kaikkien nähtäväksi, kuka vetää pisimmän korren.